Ohjauksen, kasvun tukemisen ja kouluttamisen käytännöt

Tällä sivulla käsittelen kolmea merkittävintä ohjaamistani vahvistanutta harjoitteluani tai opintojaksoa.


Myyrinkoti - viriketoimintaa vanhuksille

Tein erityiskasvatuksen harjoitteluni Myyrinkodissa, vanhainkodissa Vantaalla. Nimike, jonka alla toimin harjoittelu(/kesätyö)paikassani, oli viriketoiminnan ohjaajaharjoittelija. Toimenkuvaani kuului virikkeiden järjestäminen asukkaille eri muodoissa: noin kaksi kertaa päivässä oli osastoilla yhteistä toimintaa, pelejä, leikkejä, musiikkia jne. (tarkemmin myöhemmin), mutta työ sisälsi myös isomman ohjelman, pienoismusikaalin, suunnittelun ja toteutuksen sekä paljon yksilöiden kohtaamista.

Helposti erityiskasvatus ja työskentely ikäihmisten kanssa kalskahtavat kummalta yhdistelmältä, mutta toisaalta, onhan kehitys ja kasvaminen monien kehitysteorioiden ja -teoreetikoiden mukaan läpi elämän kestävä prosessi. Ikäihmiset ovat myös tietyllä tapaa erityisryhmä, varsinkin, kun toimintaympäristö on Myyrinkodin kaltainen vanhainkoti, jossa vanhusten toimintakyky on heikko ja ohjaajana kohtaa paljon muistisairauksia, aivovammoja, fyysisiä rajoitteita (suurin osa asukkaista oli pyörätuolissa), persoonallisuuden muutoksia, häiriökäyttäytymistä, mutta myös asukkaiden tarvetta kokea uudessa elämäntilanteessa onnistumisen tunteita tai huomioiduksi tulemista. Monia edellä mainittuja erityiskasvattaja kohtaa myös erityisnuorisotyön tai lastensuojelun puolella, joten siksi koin, että vanhusten parissa työskentely voisi sopia erityiskasvatuksen harjoitteluksi. Aivan kuin lasten ja nuorten kanssakin toimiessa, näiden asukkaiden kohdalla korostui heidän itsetuntonsa ja omatoimisuuden tukeminen ja erityiskasvattajana ryhmäohjauksissa tuli ottaa huomioon asukkaiden erilaiset valmiudet ja toimintakyky. 

Vanhainkodissa toimiessani ohjaajana, minut yllätti vanhainkodin asiakkaiden kunto. Olin asennoitunut kohtaavani virkeitä eläkeläisiä, joiden kanssa voimme pelata bingoa, tehdä käsitöitä tai kokeilla keppijumppaa, mutta jo ensimmäisenä työpäivänäni vetäessäni tuolijumppaa, todellisuus näyttäytyi. Ensimmäisen työviikkoni aikana kolme asukasta kuoli. Tuolijumppa, jonka olin ajatellut olevan helpoista helpointa ja ehkä jopa tylsää, osoittautuikin toisille haasteelliseksi, sillä jotkut olivat ehkä aivoinfarktin takia halvaantuneet puoliksi, eivätkä saaneet nostettua näin raajojaan. Asukkaiden toimintakyky oli todella vaihteleva. Huonokuntoisin asukas oli tyypillisimmin sellainen, joka oli ympärivuorokautinen vuodepotilas, jonka syöttämisestä, pukemisesta, pesemisestä ja muista tarpeista huolehtii täysin hoitohenkilökunta eikä asukas enää välttämätä reagoi puheeseen tai pysty vuorovaikutukseen. Hyväkuntoisimmat asukkaat taas olivat sellaisia, joilla oli pieniä vajavaisuuksia omatoimisuudessa ja kenties alkavaa muistisairautta tai fyysistä heikkenemistä, mutta muuten he olivat virkeitä mieleltään ja heihin oli helppo ottaa kontaktia. Skaala vaihteli näiden ääripäiden välillä, eikä mitään ”keskiverto”asukasta ollut. Monilla oli kuitenkin dementia, Alzheimer tai muu muistisairaus tai aivovamma, taustalla aivoverenvuotoja tai sydänkohtauksia ja monet tarvitsivat liikkumiseen rollaattoria tai pyörätuolia. Muisti- ja muista sairauksista johtuen joillain asukkailla oli rajujakin mielialan muutoksia, todellisuuden hämärtymistä ja vainoharhaisuutta ja vajavainen kyky huolehtia itsestään.

Kognitiivisissa taidoissa erot olivat myös suuret ja haastavaa ja aika vievää oli oppia tunnistamaan asukkaiden taso, varsinkin, kun erot kognitiivisissa taidoissa eivät todellakaan aina korreloineet muiden toiminnan vajavaisuuksien kanssa. Varsinkin ensimmäisinä viikkoina sattui muutamia kertoja, että lähestyin jotain asukasta aliarvioiden tämän kognitiiviset taidot tämän fyysisen kunnon perusteella. 

Henkilökohtaiset tavoitteeni olivat pitkälti samat kuin opintojakson eli että opiskelija ”tuntee erityiskasvatuksen ohjauskäytänteitä ja toimintaympäristöjä, osaa ottaa huomioon ja perustellusti soveltaa erityiskasvatuksen osallistavia menetelmiä ja toimintamalleja ja ymmärtää psykososiaalisen tuen antamisen ja tasavertaisten osallistumismahdollisuuksien turvaamisen merkityksen yhteisötasolla”. Siihen lisäksi vain tavoitteenani oli ottaa uusi kohderyhmä haltuun, ymmärtää sen vaatimia erityispiirteitä ja kehittyä siten ohjaajana. Nämä tavoitteet mielestäni toteutuivat, sillä kahden kuukauden aikana kohtasin hyvin erilaisia vanhuksia erilaisine taustoineen ja diagnooseineen ja tein paljon myös itselleni uusia asioita: pienoismusikaalin tekeminen, julkisesti laulaminen ja esiintyminen, mitkä eivät ole kuuluneet mukavuusalueeseeni, mutta siitä huolimatta annoin omien arasteluiden jäädä toissijaisiksi ja olen laulanut näiden kahden kuukauden aikana enemmän julkisesti kuin koko elämässäni tähän mennessä. Harjoittelussani läpileikkaava teema oli ohjaustilanteiden eläminen: asukkaiden kunto vaihteli todella paljon, ja paljon jouduin soveltamaan lennosta, kun suunniteltu ohjelma ei toiminutkaan jonkin ryhmän kohdalla. Tämän koin vahvuudekseni, tilanteen muuttuessa en ”jäätynyt” ja takataskusta löytyi aina vaihtoehtoinen toimintatapa, useimmiten turvauduin pianonsoittoon. Harrastuneisuudesta oli muutenkin paljon tässä työssä paljon hyötyä. 

Harjoittelussa minulle kehittyi ainakin hyvä peli- ja leikkivarasto; vedin kahden kuukauden aikana istumalentopalloa, tuolijumppaa, yhteismusisointia, lautapelejä, tietovisaa, sovellettua versiota curlingista tai keilauksesta, askartelua, "kymmenottelua", missä lajeina oli tikanheitto, renkaanheitto, mölkky, koriinheitto, keilaus, palapeli, arvaa montako helmeä astiassa-peli, korttipeli, pistekennopeli. Sen lisäksi teimme muiden kesätyöntekijöiden kanssa pienoismusikaalin, jossa soitin, lauloin, näyttelin ja tanssin, sekä viihdytin asukkaita pianon tai kitaransoitolla, kun talossa oli ns. rauhallisempi hetki, esim. asukkaat kahvilla, eikä yksilö- tai ryhmäohjausta ollut.

Harjoittelussa ilmi tullut kehityskohtani oli tasapuolisuus yksilöohjauksessa. Kontakti syntyi luonnollisesti helpommin niihin, jotka reagoivat minuun ja joiden kanssa virisi jotain keskustelua. Ollakseni ammattimainen, minun tulisi mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle, eikä toimia vain niiden ns. ”helppojen” asukkaiden kanssa, vaan kiinnittää huomiotani enemmän niihin passiivisiin. Harjoittelun ohjaajani kanssa käydyssä loppukeskustelussa harjoittelun ohjaajani rohkaisi pistämään vain enemmän persoonaa peliin. Tuossa ’persoonaa peliin’ -työfilosofiassa on jotain työntekijää voimaannuttavaa, sillä viesti on, että ”sinussa on jo ainekset tähän, sinä olet työväline itsessään”, kirjaviisauden kautta saavutetun asiantuntijuuden arvostuksen sijaan. Toimiakseni ihmisten kanssa, minua rohkaistaan samalla olemaan oma itseni ja luottamaan intuitioon, ottamaan ihmisen sisäänrakennetut ominaisuudet ja toimintatavat käyttöön. Meillä on kyllä luontaisesti olemassa taidot olla vuorovaikutuksessa, meille on luontaista välittää. Kuitenkin työn tekemistä persoonalla vaatii kokemusta ja varsinkin kultaisen keskitien löytämisessä on vielä työstämistä: missä menee ammatillisuuden raja, mihin saakka ja mitä osia persoonastani voin käyttää työssäni, missä tilanteissa otan käyttöön työminäni?

Erityiskasvatuksen orientaatio

"Halusin erityiskasvatuksen orientaatioon, koska se oli orientaatioista lähinnä sitä, mihin haluan ammatissani suuntautua. Minua kiinnostaisi työskennellä esimerkiksi vammaisten kanssa. Päihde- ja mielenterveystyö toisaalta ei ole minua varten, koska en varmaan osaisi olla ottamatta työtäni ja ihmisten ongelmia työn ulkopuolelle mukaan. Pää ei kestäisi.." - erityiskasvatuksen orientaation opintojaksotehtävä (kokemuskirjoitus) kevät 2011

Kokemuskirjoitusta lukiessani huomaan ajatuksieni jonkin verran muuttuneen, mutta jotain samaa löydän edellisestä otteesta. Edelleenkään en usko, että kovinkaan aktiivisesti hakeutuisin päihde- ja mielenterveystyön pariin, ensinnäkin jo, että koen, ettei minulla ole siihen mitään eväitä, toiseksi, koska pelkään juurikin sitä, miten työ vaikuttaisi minuun ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi: en koe juurikaan intohimoa sitä kohtaan. 

Erityiskasvatus ja erityislapset sen sijaan tuntuvat aina ajankohtaiselta ja toisaalta monikulttuurisuusteemojen lisäksi se on edelleen se, mikä voisi olla toinen mieluinen suunta tulevalle työuralle. Kiinnostavaa kontaktitunneilla oli, kun käytiin erityiskasvatuksen arvopohjaa. Se herätti paljon ajatuksia ja oli avartavaa huomata kuinka sosiaalisesti tuotettuja loppujen lopuksi sellaiset käsitteet kuin "normaali" ja "poikkeava" ovat ja millainen arvolataus niihin liittyy. Tämä oli myös yksi sellaisia vanhoja käsityksiä ravistelevia oivalluksia ja esimerkki siitä, miten sosiaalisesti ja joskus jonkun tahon intresseja mukaillen tietyt käsitteet ovat tietyn historianjakson muovaamina syntyneet ja ovt harvoin neutraaleja. Mieleen jäi lausahdus joltain kalvolta, jossa ehdotettiin, että ihmisten sijaan pitäisi luokitella ympäristöjä, sillä nehän rajoittavat usein enemmän jos ei ole riittäviä tukitoimia, kuin itse vamma.

Kontakti opetus tuntui välillä raskaalta. Käsiteltiin autismia, käyttäytymishäiriöitä, mielenterveysongelmia, huostaanotettuja lapsia, vammaisia, päihteiden väärinkäyttöä yms. ja välillä melkein unohti, että nyt on kyse kuitenkin vähemmistöistä, suurimmalla osalla lapsista ja nuorista menee ihan hyvin, eikä ole syytä vaipua epätoivoon. Kontaktin alussa olisin toivonut, että tunneilla oltaisiin käsitelty myös maahanmuuttajanuorien kohtaamista, mutta aikataulu oli tiukka ja toisaalta aloin miettiä, ovatko he edes niin "erityisiä". Saattaahan monilla olla jotain traumoja, jos on täytynyt jättää kotimaa pakon takia, mutta toisaalta hyvä, ettei heitä nostettu kontaktissa mitenkään esille ja tämän tulkitsin viestiksi, että heidät kuuluisi kohdata kuin ketkä tahansa nuoret ja tulin huomanneeksi pikemminkin omat ennakkoasenteeni; minun mielessäni näköjään he ovat poikkeavia ja tämä asetelma voi olla oikean kohtaamisen tiellä.

Mieleenpainuvin päivä tässä orientaatiossa oli kuitenkin kokemuskouluttajapäivä. Taas sain itseni kiinni joistain turhista ennakkoasenteista. Paikalla oli mm. muutama liikuntarajoitteinen, jotka liikkuivat sähköisellä pyörätuolilla, yksi masentunut, pari sokeaa ja aivovamman saanut. Uusi tilanne vähän jännitti, eikä oikein tiennyt, miten tulisi käyttäytyä ja huomasin yrittäväni asetella sanani mahdollisimman korrektisti ja hienotunteisesti, etten tulisi vahingossa sohaisseeni jonkun arkaan paikkaan, mutta hehän itse olivat ryhtyneet kokemuskouluttajiksi jakaakseen kokemuksia ja päivän edetessä huomasin, että varovaisuus oli turhaa.

 

Muita mielenkiintoisia aiheita olivat lukivaikeudet ja kokemuskouluttajapäivä. Lukivaikeusluennolta mieleeni jäi taas jokin lentävä lause, että oikeastaan meitä on yhtä monta erilaista oppijaa kuin on persooniakin. Tätä lausetta voisi soveltaa moniin erilaisiksi miellettyihin ryhmiin ja se jotenkin kaventaa kuilua "meidän" ja "noiden toisten" välillä. Todella poikkeava on se, joka ei poikkea lainkaan (Salminen 1989), joten miksi tuijotella turhan tiiviisti luokituksiin. 

Seikkailukasvatuksen orientaatio

Olen aina enemmän tai vähemmän urheillut, retkeillyt, matkustanut, joten seikkailukasvatuksen orientaatiota odotin innolla. Ulkoilma-aktiviteetit, vaeltaminen sekä kiipeilyyn ja melontaan tutustuminen houkuttelivat minut Tornioon. Orientaation aikana ihastuin koko seikkailukasvatuksen ideologiaan. Seikkailukasvatus on oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, yllättäville tilanteille ja ongelmanratkaisulle altistumista, joka kehittää yksilön sosiaalisia taitoja ja ylipäätään monia hyödyllisiä elämänhallintataitoja ja itsetuntemusta. Seikkailukasvatusta tehdessä pitää esimerkiksi muistaa ryhmän taso ja ottaa huomioon mahdolliset pelot ja terveydentila ja luoda ilmapiiri, jossa virheiden tekeminen on hyväksyttävää. Seikkailukasvatusta käytetään kouluissa, sosiaalityössä, vapaa-ajan ohjauksen metodina, järjestöissä, yksityisellä sektorilla (seikkailupalvelut) ja nuorisotyössä. Olennaista seikkailukasvatuksessa on kokemuksellinen oppiminen. Tykkään erityisesti siitä mentaliteetistä, miten toiminnan kautta opitaan ja miten siinä painotetaan paljon sosiaalisia ja yhteistyötaitoja. 

Tornioon lähdin ehkä vähän takki auki. Olen tähän asti olen luullut, että minulla olisi aika hyvä epävarmuuden sietokyky. Orientaation aikana huomasin, että olen pysytellyt aika hyvin lähellä mukavuusaluettani, ollut ehkä pikkaisen sen ulkopuolella, tehnyt itselleni mieluisia asioita, mutta samalla sopivan haastavia, mutta kuitenkin niin, että ne kokemukset ovat lisänneet itsetuntoani ja ollaan jääty ns. ”plussan puolelle”. Olen korkeintaan käynyt jouston alueella (Leuwenheukia mukaillen), mutta harvemmin kasvun saati sitten vaaran alueella. En ole koskaan oikeastaan kokenut mitään epäseikkailua eikä mieleeni muutenkaan äkkiä juolahda tilannetta, josta olisi jäänyt kauhean paha maku suuhun. Tämän orientaation aikana ehkä isoin henkilökohtainen anti oli se, että olen oppinut sietämään vähän paremmin epäonnistumisia ja sitä tunnetta, kun ei välttämättä pärjääkään tai ei osaaa. Huomaan turhautuvani itseeni, jos en heti ensimmäisten joukossa löydä itseäni kartalta tai onnistu sytyttämään nuotiota. Olen nähnyt virheet ja epäonnistumiset negatiivisina asioina ja vasta pikkuhiljaa alan nähdä ne myös kasvattavina asioina. 

Orientaation aikana kehityin siellä käytyjen lajien, kiipeilyn, melonnan ja vaelluksen harjoittajana. En kuitenkaan käynyt lajitaitoja tai seikkalukasvatuksen harjoitteluita, joten varsinaisena kiipeilyn tai melonnan ohjaajana en voi toimia. Voin kuitenkin ammentaa opintojaksosta saamiani kokemuksia. Oman epätäydellisyyden hyväksyminen on varmaankin tehnyt minusta paremman ohjaajan, sillä voin samastua ohjattavien läpikäymään prosessiin ja siihen, miltä epämukavuusalueen ulkopuolella oleminen tuntuu. Seikkailukasvatuksen ideologian haluan pitää myös lähelläni ryhmiä ohjatessani, sillä mielestäni se on hyvä vastapaino ehkä nyky-yhteiskunnassa vallitsevan rationaalisuuden ja kontrollin ihannoimiselle. Lapsille ja nuorille on hyvä tarjota ympäristö, jossa on mahdollista oppia omasta kokemuksesta, jossa virheet nähdään oppimisen lähteinä ja jossa painotetaan yhteistyötaitoja kilpailemisen sijaan. Ei tarvitse olla äärimmäisessä erämaassa huomatakseen, että olemme riippuvaisia toisista sekä vallitsevista olosuhteista ja niissä ongelmanratkaisu- sekä sosiaaliset taidot auttavat eteenpäin turhautumisen sijaan.